Elämä on eläjänsä pahin vihollinen - ja paras ystävä

Kiitollisena katson ikkunasta aamuauringon nousua metsikön ylle, ja seuraan sen säteiden lämmintä leikkiä ihollani.

On aivan hiljaista. Seison siinä hengittäen syvään ja venyttelen yön kangistamia jäseniäni. Pidän tunteesta, kun veri lähtee hiljalleen virtaamaan kehossani elvyttäen sitä euforisesta unen aikaansaamasta olotilasta.

Käännyn ympäri ja näen pitkin valkoista lattiaa levittyvän ristin mallisen varjoni. Lakkaan venyttelemisen ja käännyn takaisin ikkunalle. Kaikki näyttää vielä hieman kostealta.

Nostan hitaasti teemukini ikkunalaudalta. Tunnen kuinka ruusunmarja-laventeli-tee kulkee elimistössäni herätellen sitä lämmöllään.

Olen yhä hiljaa. En tiedä mitä sanoisin. En tiedä onko mitään sanottavaa. Tunnen kuinka onnellisuus ja kymmenet pienet ajatukset kuplivat sisälläni.

Seison auringossa katsellen silmieni alla levittyviä peltoja. Ajattelen sinua. Ajattelen hymyäsi. Lasken hiljaa katseeni alas. Istun rappuselle ja painan pääni. Olen yksin.