Rakas?

kuljet polkua järvelle
kuuntelet metsän ääniä
näet luonnon kauneuden
työntäessäsi venettä vesille
soudat lammen keskelle
lasket mielesi veteen
hiljaisuus ympärilläsi
auringon lämmittäessä viileää lampea

Onko mielesi rauhallinen
kuten joskus ennen?

Ajatteletko rakkaitasi?

Oletko kunnossa?

Varjoton tila

Tapasin tytön hämäränä iltana, varjottomassa tilassa. Hän katsoi minua kiehtovin harmain silmin, ja hymyili. En tuntenut häntä, sen paremmin kuin hän minua, ei kai kukaan tunne toistaan.

Illan edetessä ymmärsin, että vaikka paikka jossa olimme, se tila, ei ollut todellinen, tapahtumat olivat todellisia, ja tulisivat muovaamaan meitä ihmisinä ja vaikuttamaan kauas tulevaisuuteemme.

Viimein auringon jälleen noustessa hän nousi myös, kulki kauas varaston ovelle, avasi sen, ja sulki mentyään. Sanomatta sanaakaan tuo tyttö katosi elämästäni, aivan kuten oli tullutkin, vain viaton hymy kasvoillaan.

Eilen pohdin, kuka hän mahtoi olla, mistä hän mahtoi tulla, minne hän mahtoi kadota. Kenties hän oli vain toinen, joka vaelsi varjoissa, toinen joka varjoista löysi hetkeksi varjottomaan tilaan, ja joka sitä riittävästi koettuun pakeni jälleen varjoihin, tilaan jossa mikään ei ole.

Auringonnousu maailman laidalla

Istuin alas ja katselin hetken ympärilleni. Ristin jalkani ja hiljenin hetkeksi. Kello oli noin viisi aamuyöstä, ja maailman kaunein maisema levittyi silmieni edessä. Auringon nousu maailman laidalla. Kovin epätodellisen oloinen hetki, oli lämmintä ja valoisaa. Katsahdin toiseen suuntaan, kohti tietä joka loppuu kesken, tietä jota pitkin olin juuri saapunut paikalle. Ystäväni oli juuri saanut itsensä tien päälle, sieltä minne tie päättyi, ja alkoi epävarmoin horjuvin askelin kulkea minua kohti. Huikkasin hänelle kädelläni hänen ollessa jo lähelle, ja kehoitin häntä istuutumaan hetkeksi ihastelemaan aamuaurinkoa.

Hänestä huomasi heti, ettei hän ollut jostain syystä kovin tyytyväinen reittivalintaani. Valitti kenkiensä kastumista. Olimme juuri kavunneet maailman laidan yli, ja hän valitti kenkiensä kastumista. Huokaisin syvään ja kehoitin uudelleen häntä istuutumaan hetkeksi todeten, ettei hän ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, eikä tule välttämättä koskaan näkemäänkään, joten miksi hukata tilaisuus. Hän päätti kuitenkin jatkaa matkaa.

Lähdimme hiljaisuudessa kulkemaan tietä eteenpäin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan ennen risteystä, josta pääsi oikealle ja vasemmalle. Katsahdin kohti tienviittoja, ja pohdin, minnehän sitä jatkaisi. Vilkaistuani ystävääni huomasin hänen pohtivan samaa. Toiseen suuntaan oli tienviitta "Maailma 12 km" ja toiseen "Uni 1500 m". Käännyin ystäväni puoleen ja hymyillen kysyin häneltä, minne olimmekaan menossa. Ystäväni ei osannut vastata. Päätimme lopulta jatkaa suoraan.

Saavuimme ystäväni talolle, ja pysähdyimme sen pihassa. Käännyin jatkaakseni matkaa ja heilautin kättäni hyvästiksi. Ystäväni lausui hiljaa nimeni tuuleen, ja unohdus vei minut pois. Emme koskaan enää tavanneet.

Työhuone

Mies istui vanhan kirjoituspöytänsä ääressä. Pöytään sisältyi paljon rakkaita muistoja. Se oli tukeva, tummasta puusta valmistettu pöytä. Miehen katse kiersi hetken avarassa työhuoneessaan, hän oli itse rakennuttanut sen kotinsa ylimpään kerrokseen. Seinustalla kiersi noin katseenkorkeudella pitkiä kirjahyllyjä, suuri pyöreä ikkuna antoi valoa toisella päätyseinällä. Se hieman mietitytti miestä. Eikö siihen olisi kuitenkin voinut vain asettaa tavanomaisen maisemaikkunan, tai vaikka sommitella erimuotoisia ikkunoita? Ehkä se olisi syytä suunnitella uudelleen, remontoida. Keskellä työhuonetta oli pitkä suorakaiteen mallinen neuvottelupöytä, jonka reunoilla oli paikat 12 ihmiselle, ja päädyssä hänen oma istuimensa. Myös mahdollisuus valkokankaan ja videotykin käyttöön olivat olemassa. Mies oli varsin tyytyväinen työhuoneensa varustukseen. Mutta jotain hän silti kaipasi.

Työhuone, kaikkineen, oli varsin tyydyttävä oleskelutila. Sieltä ei ollut juuri syytä poistua. Se oli kuitenkin ehkä hieman kolkko tilavuudessaan ja hiljaisuudessaan. Sinne olisi ehkä mukava saada joku toinenkin työskentelemään, viettämään aikaa. Ihmisiä ei vain voi ostaa, eikä varsinkaan tilanteessa, jossa työseuran olisi tarkoitus olla samalla myös keskustelukumppani, ystävä. Ystävyyttä ei voi arvottaa markkinoilla.

Nurmella

Istuin valtavan nurmikentän keskellä, aivan kotimme lähellä – sen paikan jossa asuimme. Olin tottunut tekemään niin.

Tavallisesti vain oleilin siellä, yksin. Makailin selälläni pilviä katsellen, maalasin tunteeni taivaan rantaan. Tästä päivästä tuli kuitenkin erilainen.

Keskellä päivää äitini tuli luokseni. Luulisin että kello oli noin kaksi, vaikka tuolloin en vielä tuntenut, saati omistanut kelloa. Luulisin että kello oli noin kaksi, koska muistan ihmetelleeni äitini aikaista tuloa. Yleensä minut haettiin syömään kolmen-neljän aikoihin.

Äitini kertoi, että isä oli saanut uuden työpaikan, olemme muuttamassa kauas. Hän kertoi, että sielläkin olisi nurmikenttä, ja ehkä kavereitakin. En halunnut pois.

Kun tänään palasin tuolle paikalle, huomasin valtaisan nurmikentän kutistuneen pieneksi vihreäksi alueeksi. Vanha asuintalomme oli rappeutunut ja menettänyt kauniin värinsä. Ihmiset olivat vanhoja ja onnettomia. Olin menettänyt sen kaiken.

Käännyin pois, ja kävelin hieman matkaa. Pysähdyin vielä, tuntui raskaalta. Käännyin katsomaan taakseni, ja näin pienen pojan istumassa keskellä nurmikenttää. Hän kirjoitti viestiä puhelimellaan, ja hymyili onnellisen näköisenä. Kävelin hitaasti pois.

Taitekohdassa

Kävelin hymyillen katujen risteykseen. Ensin oikealle puolelleni käveli nainen, hermostuneen oloisena. Sitten vasemmalle puolelleni käveli nuori poika, tupakka suussa. Hymyilin yhä, miksi olisin lopettanut? Poika katsoi minua ärsyyntyneenä, ja sylkäisi toiselle sivulleen kuin saadakseen syyn kääntää hetkeksi päänsä pois päin. Nainen katsoi poikaa tämän sylkäistessä, sitten minua jotenkin oudoksuen, ja sitten taas poikaa. Nainen alkoi vaikuttaa entistä hermostuneemmalta, ja selvästi kärsimättömältä. Oli vähällä ettei jo hypännyt autotielle. Käännyin hieman nähdäkseni paremmin hänen kasvonsa. Hän rauhoittui ja pysähtyi. Valo vaihtui, poika lähti ensin, askelta ennen minua. Nainen jäi seisomaan tien reunaan. Nostin oikean käteni tervehtiäkseni häntä mennessäni. Hymyilin.

Kesämuistoja

Päivät olivat pitkiä ja lämpöisiä. Maleksimme joen rantaa vievää katua, istuskelimme sen penkeillä, juttelimme puistossa, suurten vanhojen puiden katveessa. Hymyilimme usein, yhdessä. Olimme onnellisia ja vapautuneita. Sitä emme saa koskaan takaisin.

Teimme pitkiä kävelyretkiä, istuimme kahviloissa. Nauroimme joskus, yhdessä. Niitä hetkiä emme saa takaisin.

Se olitko sinä, joka lähdit, vai minä, joka lähdin, joka lopetti yhteisen aikamme, vai ajauduimmeko vain erikseen? Päästimmekö irti vai emmekö vain pitäneet riittävän lujasti kiinni?

Tänä päivänä, näiden muistojen varjossa, minä kaipaan sinua yksin.