Nurmella

Istuin valtavan nurmikentän keskellä, aivan kotimme lähellä – sen paikan jossa asuimme. Olin tottunut tekemään niin.

Tavallisesti vain oleilin siellä, yksin. Makailin selälläni pilviä katsellen, maalasin tunteeni taivaan rantaan. Tästä päivästä tuli kuitenkin erilainen.

Keskellä päivää äitini tuli luokseni. Luulisin että kello oli noin kaksi, vaikka tuolloin en vielä tuntenut, saati omistanut kelloa. Luulisin että kello oli noin kaksi, koska muistan ihmetelleeni äitini aikaista tuloa. Yleensä minut haettiin syömään kolmen-neljän aikoihin.

Äitini kertoi, että isä oli saanut uuden työpaikan, olemme muuttamassa kauas. Hän kertoi, että sielläkin olisi nurmikenttä, ja ehkä kavereitakin. En halunnut pois.

Kun tänään palasin tuolle paikalle, huomasin valtaisan nurmikentän kutistuneen pieneksi vihreäksi alueeksi. Vanha asuintalomme oli rappeutunut ja menettänyt kauniin värinsä. Ihmiset olivat vanhoja ja onnettomia. Olin menettänyt sen kaiken.

Käännyin pois, ja kävelin hieman matkaa. Pysähdyin vielä, tuntui raskaalta. Käännyin katsomaan taakseni, ja näin pienen pojan istumassa keskellä nurmikenttää. Hän kirjoitti viestiä puhelimellaan, ja hymyili onnellisen näköisenä. Kävelin hitaasti pois.