Kesämuistoja

Päivät olivat pitkiä ja lämpöisiä. Maleksimme joen rantaa vievää katua, istuskelimme sen penkeillä, juttelimme puistossa, suurten vanhojen puiden katveessa. Hymyilimme usein, yhdessä. Olimme onnellisia ja vapautuneita. Sitä emme saa koskaan takaisin.

Teimme pitkiä kävelyretkiä, istuimme kahviloissa. Nauroimme joskus, yhdessä. Niitä hetkiä emme saa takaisin.

Se olitko sinä, joka lähdit, vai minä, joka lähdin, joka lopetti yhteisen aikamme, vai ajauduimmeko vain erikseen? Päästimmekö irti vai emmekö vain pitäneet riittävän lujasti kiinni?

Tänä päivänä, näiden muistojen varjossa, minä kaipaan sinua yksin.

Elämä on eläjänsä pahin vihollinen - ja paras ystävä

Kiitollisena katson ikkunasta aamuauringon nousua metsikön ylle, ja seuraan sen säteiden lämmintä leikkiä ihollani.

On aivan hiljaista. Seison siinä hengittäen syvään ja venyttelen yön kangistamia jäseniäni. Pidän tunteesta, kun veri lähtee hiljalleen virtaamaan kehossani elvyttäen sitä euforisesta unen aikaansaamasta olotilasta.

Käännyn ympäri ja näen pitkin valkoista lattiaa levittyvän ristin mallisen varjoni. Lakkaan venyttelemisen ja käännyn takaisin ikkunalle. Kaikki näyttää vielä hieman kostealta.

Nostan hitaasti teemukini ikkunalaudalta. Tunnen kuinka ruusunmarja-laventeli-tee kulkee elimistössäni herätellen sitä lämmöllään.

Olen yhä hiljaa. En tiedä mitä sanoisin. En tiedä onko mitään sanottavaa. Tunnen kuinka onnellisuus ja kymmenet pienet ajatukset kuplivat sisälläni.

Seison auringossa katsellen silmieni alla levittyviä peltoja. Ajattelen sinua. Ajattelen hymyäsi. Lasken hiljaa katseeni alas. Istun rappuselle ja painan pääni. Olen yksin.

Miehen tie

Kävelen hiljaa kotiin päin, sataa vettä. Tie on märkä, kaikki on märkää. Ympärilläni levittäytyy vain loputon pimeys, loputon pimeys ja sateen ääni, ääni kun loputtomat pisarat osuvat minuun, osuvat maahan ympärilleni, osuvat pellolle ja puihin. Olen yksin.

Astelen hiljalleen eteenpäin ja mietin kotia. Ajatus tuntuu vielä kovin kaukaiselta. Koti, paikka jossa asun. Onko se koti? En muista aikoihin tunteneeni olevani kotona. Olen paikassa jossa asun, jonka pimeät nurkat muistuttavat minua menneisyydestäni, menetyksistäni, yksinäisyydestäni. Olenko surullinen? Miksi olisin, minullahan on kaikki hyvin. On varma ura, palkka jolla tulee toimeen, paikka jossa painaa päänsä, turvallinen elinympäristö. Minullahan on asiat hyvin. Kaivan taskustani savukkeen.

Savu tanssii sormieni ympärillä, kuljen hiljaa eteenpäin. Miksi tämä tie tuntuu niin loputtomalta, toivottamalta taivaltaa. Minullahan on savukkeita, olen syönyt sopivasti, en ole erityisen väsynyt, olen nukkunut untuvien ja silkin joukossa. Lasken katseeni alas ja pysähdyn. Katselen hetken itseäni, hienoja vaatteitani, voimallista olemustani. Huokaan syvään.

Olenko sittenkään valinnut oikein, kysyn ääneen itseltäni.